Historia

Liikennöiminen alkoi vuonna 1925, taksiautolla. Tehtiin viikoittain pari kolme matka Kokkolaan. Aikataulua ei ollut, ajettiin kulloistenkin mukanaolleiden tarpeen mukaan ja matkaan lähdettiin aina kun koossa oli autolasti halukkaita. Matkustajien lisäksi kuljetettiin tavaraa. Hevosaikakauden tarpeisiin rakennettu maantie oli kapea, ja kaikkea muuta kuin autoliikenteelle sopiva. Vastaantulevat hevoset saattoivat pillastua ja nousta pystyyn auton kohdatessaan. Matka Kokkolaan kesti kolmisen tuntia.

vanha_bussi.jpg
Vähitellen matkustajamäärät lisääntyivät, ja vuonna 1929 Aho hankki 14-paikkaisen Reo-merkkisen linja-auton. Perustettiin ensimmäinen linja, jota ajettiin aluksi yksi vuoro kumpaankin suuntaan välillä Räyrinki – Kokkola. Vähitellen hahmottui myös aikataulunmukainen liikenne; pyrittiin lähtemään Räyringistä kello kuusi, ja Kokkolasta takaisin kolmen aikoihin. Liikennöinti ei ollut pelkkää ihmisten kyyditsemistä, mukaan pantiin jos minkinlaista asiaa kaupungissa toimitettavaksi. Osa tuonaikaisista autoista olikin ”sekajunia”, joissa auton alkupäässä oli umpinainen henkilötila ja perässä kuormalava. Kuljettajan mukaan saatettiin panna mallitilkku kankaan ostamiseksi, nappeja, jollaisia oli haettava lisää ja paljon muuta. Takaisin palatessa piti muistaa jättää kullekin omansa.

Kovin paljoa ei nykyisten linja-autojen varustelutasosta 1930-luvun autoista löytynyt. Pehmustetuilla penkeillä sentään istuttiin, mutta lämmityslaitteiden tulikuumat putket, joissa pakokaasu kiersi, saattoivat aiheuttaa ikäviä yllätyksiä nahkajalkineille. Auton hallintalaitteet olivat mekaanisia ja vaihdetangon käsittely vaati hyvän tuntuman synkronoimattoman vaihdelaatikon välityssuhteisiin. Kuljettajan kättä tarvittiin sadeilmalla myös tuulilasinpyyhkijän käyttämiseen.

Vuoden kuluttua ensimmäisen linjurin hankkimisesta Aho hankki toisenkin linja-auton, ja palkkasi ensimmäisen vieraan kuljettajan. Armas Ahon omakin ura oli alkanut palkkakuljettajana perheessä, josta yrittäjä, taksiautoilija oli lähtenyt Amerikkaan.

Talvisotaan Aho sai komennuksen ambulanssin kuljettajaksi sairasautokomppaniaan Rukajärven suunnalle. Autokin oli tuttu; toinen linja-autoista oli määrätty armeijan käyttöön ja omistaja kuljettajaksi. Penkit riisuttiin pois ja tilalle rakennettiin telineet sairaspaareja varten.

Sota ja sitä seurannut bensiinin säännöstely toi häkäpöntöt voimanlähteeksi. Uloimpana auton perässä oli raskas häkäkaasupoltin ja katolla muutama säkki hiiliä tai puupilkkeitä, joita Kokkolaan mentäessä kului pari säkillistä. Välillä oli käytävä lisäämässä polttoainetta ja kolaamassa poltinta, Sota aiheutti viimein huutavan rengaspulan . Renkaiden korjaus ja vaihto oli matkan aikana jokapäiväistä puuhaa. Häkäkaasulla ei moottorista ei saanut samaa tehoa kuin bensiinillä eikä ollut harvinaista, että talvikeleillä ja kelirikon aikana täpötäyden auton matkustajat vastamäessä saattelivat kävellen autoa pahimpien paikkojen yli.

Sota-aikana matkustajamäärät lisääntyivät, uutta kalustoa ei saanut mutta sinnikäs yrittäjä puursi eteenpäin. Auto oli usein niin täynnä väkeä että käytävällekään ei enää mahtunut seisomaan, mutta ketään ei jätetty tienvarteen. ”Menkää sinne perällepäin” viitasi Armas kun oli saanut oven vaivoin suljettua kaikessa ahtaudessa. Kerran jouduttiin vaihtamaan moottoriin uusi mäntä kesken matkan kovassa pakkasessa. Matkustajat odottivat läheisessä kahvilassa, ja vaikka remontti kesti kuusi tuntia kukaan ei murissut matkan viivästymisestä, pääasia että päästiin perille. Vähitellen ”Ahon Armhan” autoista tuli käsite, jonka kaikki Vetelinjokivarren asukkaat tunsivat. Eikä vähiten Kokkolan lähistön työssäkävijät, joille Ahon bussit edustivat paikallisliikennettä. Tiedettiin, että kaikista vaikeuksista huolimatta Ahon autot ajavat aina, muut jos pääsevät.

Alan kova kilpailu sodan jälkeen varsinkin koululaiskuljetuksista sai epäilyttäviäkin piirteitä. Niinpä Ahon kuljetuksista kanneltiin liikenneministeriöön asti kadehtijoiden toimesta. Kantelut todettiin kuitenkin aiheettomiksi. Houkuteltiinpa linja-autoreiteille kilpailevia yrittäjiä muualta Suomesta. Autohallin palo 1950-luvulla oli kova isku. Siinä paloi useita linja-autoja ja huoltokalustoa, mutta sekään ei lannistanut. Päivittäistä linjaa jatkettiin ensin Vimpeliin, ja lopulta Seinäjoelle saakka. Siitä kehittyi linjavuorojen eräs perusreitti. Tilausperusteinen turistiliikenne ensin Suomessa ja myöhemmin maan rajojen ulkopuolelle aina Keski-Eurooppaan asti oli 1960-luvun kehitystä.

Vuonna 1966 Armas Aho luovutti yrityksen poikansa haltuun, mutta perusautoilijana halusi ajaa ainakin kerran päivässä, tavallisesti Kokkolan myöhäisvuoron. Veteraaniautoilija kohtasi lopulta kuolemansa sananmukaisesti saappaat jalassa: Kerran myöhäisvuoron auto ei ilmestynytkään Kokkolan linja-autoaseman lähtölaiturille, ja kun syytä haettiin, löydettiin vanha autoilija matkansa päähän joutuneena kuljettajan istuimelta.

Armas Aho kuului siihen yrittäjäpolveen, joka rakensi nykyaikaisen joukkoliikenteen perustaa omalla alueellaan. Hän oli myös perustamassa Linja-autoliiton Kokkolan paikallisosastoa ja kuului sen johtokuntaan alusta alkaen. Tasavallan presidentti myönsi hänelle Suomen Valkoisen Ruusun Ritarikunnan I luokan mitalin kultaristein 6.12.1966. Keskuskauppakamarin hopeisen ansiomerkin hän sai 23.7.1953 ja kullatun 5.6.1958. Linja-autoliiton hopeisen ansiolevykkeen tunnustuksena liikenteen hyväksi suoritetusta arvokkaasta työstä hän sai kuukautta ennen kuolemaansa, 10.3.1969.

Teksti: Matti Tunkkari